Kuulumisia

Ja näin on taas uusi viikko lähtenyt käyntiin! Viikonloppu meni koomailessa, niiskutellessa flunssaisena sekä jääkiekkopelejä katsellessa. Hyvä Suomi! Maanantai sitten vierähti sosiaalipsykologian tenttiin lukiessa sekä ehkä ihaninta elokuvaa ikinä, Notebookia, katsellessa (Ryan Gosling ♥). 

En tajua mikä minulla oikein on, mutta aina kun katson Notebookin, herkistyn kyneeleihin asti. Vaikka tiedän jo loppuratkaisun ja olen nähnyt elokuvan aivan liian monesti, itken aina. Tarina Notebookissa on minun mielestä aivan ihana, samaan aikaan sekä surullinen että onnellinen. Lisäksi juoni on omalla tavallaan nerokas. Mutta eipä siitä elokuvasta sen enempää. Jokaisen romantikon tulisi katsoa se edes kerran elämänsä aikana!

Eilen oli siis sosiaalipsykologian ryhmätentti, ja jos meidän ryhmän jäseniin on uskominen, niin kyllä se kuulemma läpi menee. Toivotaan sitten niin! Tentin jälkeen lähdimme Puistopaviljonkiin Iitun, Jussin ja Ingan kanssa syömään. Ruoka oli aivan tajuttoman herkullista! Yllätin itseni enkä suurena pitsafanina päätynyt tällä kertaa pitsaan, vaan kanahampurilaiseen. Kannatti kyllä! Lisäksi rakastin eilisen päivän ilmaa, vaikka sen jälkeen läpimärkänä olleet kenkäni eivät sitä niinkään paljon rakastaneet. Mutta se auringonpaiste jotenkin piristi niin paljon ja sai luonnon näyttämään kauniilta! Tämmöisiä päiviä lisää.

Tänään oli siitä poikkeava päivä, että pääsin lähtemään kämpille koulusta jo kahden aikoihin. Nykyään asun melkein koululla ja olen niin monesti siellä kahdeksasta neljään, mutta tänään oli poikkeus. Ja koska energiaa riitti vielä koulupäivän jälkeen, siivosin kämpän oikein kunnolla - imuroin, pyyhkiin tasot, vein sanomalehtikasan kierrätykseen, ja muuta mukavaa tai vähemmän mukavaa.
Tässä piakkoin alan valmistaa itseäni bingoon lähtöön. Viimeisimmät viikot ovat olleet hirveää kouluhommien kanssa häsläämistä, joten tuskin maltankaan odottaa huomista hiihtoloman alkua.

Ihanaa helmikuun loppua kaikille! ♥

Ps. Hävettää myöntää, mutta tykkään tästä Robinin piisistä jotenkin tosi paljon. Antakaa edes mahdollisuus. :D

Lapsi aikuisen kengissä

Varmasti monella kotoa pois muuttaessa pyörii mielessä paljon kysymyksiä, epäröiviä ajatuksia sekä huoli selviytymisestä. Itse muutin osittain pois kotoa viime syksynä, kun olin 18-vuotias. Olen nykyään noin puolet viikosta Kemissä opiskelupaikkakunnallani ja puolet viikosta kotona. En missään nimessä koe olleeni valmis yksin muuttamiseen. En missään tapauksessa kuvitellut muuttavani heti lukion jälkeen pois kotoa, enkä olisi halunnutkaan. En ole varma mitä oikein ajattelin laittaessani yhteishaussa paperit menemään vain jonnekin kauemmas kuin Ouluun, mutta ilmeisesti en ajatellut kovinkaan paljoa siinä vaiheessa.

Ensimmäisiä päiviä syksyllä, kun olin yksin kämpässäni.

Voin sanoa, että kun pakon edessä täytyy alkaa elää itsenäisemmin, se kyllä onnistuu. Mutta helppoa se ei ole ollut. Käyn edelleen joka viikonloppu (joka minun tapauksessani kestää kolme päivää; meillä ei yleensä ole koulua perjantaisin) kotona, koska en halua olla opiskelupaikkakunnalla enempää kuin tarvitsee. Koen sen jotenkin todella kurjaksi ja ankeaksi paikaksi ja mielenterveyshän siinä menisi, jos siellä täytyisi viikonloput viettää.

Kemi näköalakahvilasta syksyllä.

Syksyllä kun muutin, en osannut tehdä suunnilleen mitään ruokia. Viimeisimmät kokkailut taisivat olla yläasteen kotitalouden tunnilla, sillä vihaan ruoanlaittoa. Kuitenkin syksyn edetessä minun oli pakko opetella tekemään jotain, jolla elää ne pari päivää viikossa. En ole edelleenkään hyvä ruoanlaitossa, mutta ihan syötävää ruokaa ainakin tähän mennessä olen tehnyt. Jos en olisi pakon edessä muuttanut syksyllä Kemiin, en todennäköisesti vieläkään osaisi laittaa ruokaa kunnolla. Totta kai olen osannut perusjutut jo kauan, mutta en vain koskaan ole tykännyt ruoanlaitosta niin paljon, että olisin opetellut paremmaksi kokiksi.

Vai että Kemi on suurkaupunki..

Olen alkanut käyttää rahaa paljon harkitummin kuin aiemmin. En kyllä koskaan ole ollut supertuhlaaja, vaan aina olen osannut miettiä mitä tarvitsen ja mitä voi jättää ostamatta. Nykyään kuitenkin mietin vielä tarkemmin. Lisäksi olen paljon tietoisempi mitä mikäkin maksaa – leipäpussi melkein 2 euroa, kasvorasva jota käytän noin 7 euroa sekä avainten unohtaminen kämppään 30 euroa.

Ihana kaivaa näitä arkistoja. Ollaan ilmeisesti keskitytty tunnilla!

En missään nimessä olisi halunnut vielä kokea itsenäistymistä, vaikka monen mielestä oli varmasti jo aikakin. Olin mielestäni vasta 18-vuotias silloin, kun jouduin muuttamaan Kemiin. Moni saattaa muuttaa kotoa 20-vuotiaana tai yli, ja kun miettii, niin tuo pari vuotta mitä siinä on eroa 18-vuotiaaseen, on paljon. Kahdessa vuodessa on varmasti kerinnyt kasvaa huimasti ihmisenä, eritoten psyykkisellä tasolla. Olisin mielelläni pitänyt välivuoden, tienannut rahaa elämistä varten ja kasvanut henkisesti, mutta se asia meni sitten siinä kun sain opiskelupaikan.

Iltakävely Kemissä kavereitten kanssa joskus syksyllä!

En kuitenkaan koe, että minut olisi pakotettu itsenäistymään. Kukaan muu minua ei pakottanut kuin minä itse. Olisin voinut tehdä toisin ja viettää välivuoden jonka halusin, mutta otin kuitenkin haasteen vastaan ja lähdin opiskelemaan minulle vieraaseen kaupunkiin. En voi edelleenkään sanoa, että olisin täysin itsenäistynyt, en missään nimessä. Olen puolet viikosta vain itsenäinen. Olen puolet viikosta vastuullinen aikuinen, ja puolet viikosta vanhempien helmoissa elävä lapsi. Olen tällä hetkellä lapsi aikuisen kengissä.

Kiireellinen, väsynyt, mutta iloinen opiskelija täällä hei!

Viikonloppu meni aivan hujauksessa ohi! Olin koko viikonlopun oikeastaan yövahtina varhaisnuortenleirillä. Peloton ja reipas yövahti kun (ainakin melkein) olen, niin yöt tietenkin menivät hyvin. Alunperin tarkoitukseni oli opiskella yöllä, mutta jotenkin se sitten unohtui.. Se toki sitten kostautui tämän päiväisessä kasvatustieteiden tentissä.. Lisäksi tuntuu, että koko ajan pitää olla tuli hännän alla tekemässä koulujuttuja. Huomenna on kahden työn palautuspäivä, eikä kumpikaan töistä ole vielä valmis. Mutta kyllä tästä selvitään!

Tylsistynyt ja väsynyt yövahti ja huonolaatuinen web-kamera on hyvä yhistelmä!

Jääkiekkoa isolta näytöltä leirillä, kelpaa!

Tänään koulupäivä meni yllättävän nopeasti. Saimme vihdoinkin kauan odottamamme haalarit! Yksi pieni (tai oikeastaan vähän isompikin) väärä logo sinne eksyi, mutta sen saa sitten peitettyä vaikka haalarimerkeillä. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että haalarit vihdoinkin monen mutkan jälkeen saapuivat perille! Nyt saadaan mekin laittaa haalarit opiskelijabileisiin, eikä tarvitse enää olla ne ainoat ihmiset siellä joilla ei ole haalareita.

Sossupossut!

Nyt tuntuu, että pää lyö vain tyhjää. Viikonloppu ja tämä päivä on ollut täynnä tapahtumia, mutta tuntuu etten löydä mistään mitään kirjoitettavaa. Aivokapasiteetti ei nyt riitä sellaiseen.

En näytä kovin iloselta. Veikkaan, että syy löytyy juuri olleesta kasvatustieteiden tentistä.

Koitan päivitellä tätä blogia niin usein kuin voin, mutta tällä hetkellä koulujuttuja on vähintäänkin liikaa. Onneksi kohta on hiihtoloma niin pääsee vähän rauhoittumaan! :)

"No one looks back on their life and remembers the nights they got plenty of sleep."

Kouluviikko vierähti taas yllättävän nopeasti, vaikka koulupäivät ovatkin olleet todella pitkiä ja raskaita. Oikeastaan kaikkien kouluviikko ei vielä loppunu, mutta itse otin varaslähdön viikonloppuun ja lähdin jo tänään Kemistä kotiin. Yksi syy varaslähtöön on ainakin se, että huomenna on vanhat ja haluan mennä katsomaan ne entiseen lukiooni. Saas nähdä kuinka haikein mielin katselen niitä ihania prinsessamekkoja ja tanssiaskeleita, joista varmasti tulee mieleen omat kahden vuoden takaiset vanhojen tanssit (tähän väliin sopii ikäkriiseillä kuinka vanha oon. Apua, ihan vasta minä olin se, joka jännitti muistaako kaikki koreografiat oikein!).

Eilen koulusta. Nelli laitto mulle hienosti hiukset!

Mutta takaisin tähän viikkoon, tai tarkemmin ottaen eiliseen. Eilen meillä oli ammattikorkeakoulun järjestämät kutukarkelot (suomennettuna ystävänpäiväjuhlat) ja harvemminpa tuollaisissa juhlissa tulee oltua! Ensin oli erikoisbingo, jossa jälleen kerran onni suosi minua. Sain palkinnoksi kaikkea krääsää, jotka sitten lahjakkaasti onnistuin unohtamaan bingotilaan bingon loputtua, hyvä minä! Tosin tarkemmin ajateltuna, ainut minkä olisin halunnut siitä krääsästä mukaani, oli haalarimerkki.

Kun olimme bingot huudelleet tai pettyneinä jättäneet huutamatta, menimme yläkertaan jatkamaan juhlimista. Ennen sitä saimme kuitenkin narikasta sydämet (tytöille pinkit, pojille siniset), joissa oli numerot. Tarkoituksena oli löytää sydänpari, jolla oli sama numero kuin itsellä ja tämän sydänparin kanssa sitten kierrellä mitä oudoimmilla rasteilla. Itse bongasin sydänparini, mutta pidin huolen ettei hän bongannut minua. Ei hirveästi huvittanut lähteä kiertelemään rasteja tämän randomin insinöörijätkän kanssa, koska olin kuullut millaisia tehtäviä rasteilla tuli tehdä. Lapsellisesta insinöörin pakoilustani huolimatta, ilta oli loppujen lopuksi oikein hauska! Oli mahtavaa viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa ja käydä tanssilattialla tanssimassa jalat puuduksiin.

En oo vieläkään ihan varma mitä mieltä oon tuosta haalarimerkistä..

Vaikka eilisilta olikin hauska, tulin siihen tulokseen, että baareissa käyminen ei ole enää todellakaan yhtään niin hauskaa kuin aiemmin. En ole koskaan juonut, joten aina menen sinne vain tanssimaan ja oleilemaan kavereiden kanssa. Kuitenkin tästäkin asiasta on jo alkanut mennä hohto. Silloin tällöin baarissa käyminen on kivaa, mutta oon kai tulossa vanhaksi, kun ei enää niin usein huvita käydä siellä. :D Lisäksi koulussa ei kyllä paljoakaan naurattanut, kiitos vähän päälle neljän tunnin yöunet. Tykkään ehdottomasti enemmän rauhallisista koti-illoista kuin baarissa bailaamisesta!

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle! ♥

“My life is full because I know I am loved.”

Katottiin Iitun kanssa Elefanttimies vammaistyön ja kuntoutuksen kurssia varten. Aluksi kauhistutti, että elokuva on todella ahistava ja ei välttämättä niin miellyttävä omaan makuun, koska kyseessä oli mustavalkoelokuva 80-luvulta. Ennakkoluulot kuitenkin hälvenivät mitä pitemmälle elokuvassa päästiin. Varoitan, tämä blogikirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Elokuva kertoi 21-vuotiaasta Johnista, joka on syntymästään asti kärsinyt epämuodostumia aiheuttavasta sairaudesta. Epämuodostumien takia häntä kammoksuttiin, kohdeltiin huonosti ja kutsuttiin milloin epäsikiöksi ja milloin Elefanttimieheksi. Elokuvaa katsoessa kävin mielessäni läpi oikeastaan erittäin laajan tunneskaalan. Ihmisten käytös Johnia kohtaan aiheutti vihaa ja surua, John puolestaan herätti minussa empatiaa sekä iloa. Johnia hoitanut Anthony Hopkinsin esittämä lääkäri puolestaan kohteli Johnia aivan erilailla kuin muut; hän hoiti Johnia, ymmärsi ja tuki häntä sekä oli hänelle ystävä.

Elefanttimies antoi paljon ajattelemisen aihetta. Jotkut ihmiset kohtelivat Johnia kuin esinettä tai eläintä, jolla ei ole omaa tahtoa. Mies jonka luona John aluksi asui, kutsui itseään jopa Johnin omistajaksi. Tämä nostatti ainakin minun ihokarvat pystyyn. Lisäksi kyseinen mies piti Johnia kuin jonain nähtävyytenä, sillä hän tienasi sillä kun hän päästi ihmiset näkemään Johnia. Minusta tuo oli aivan järkyttävää, sillä en ikinä tule hyväksymään sitä, että ihmistä kohdellaan välinearvona itseisarvon sijaan. Oli ihminen minkälainen tahansa, minun mielestä ihmisen ei koskaan tulisi olla välinearvo. Mielestäni myös se oli aivan hirveää, kuinka ihmiset ensi näkemältä tuomitsivat Johnin hirviöksi. He tuskin osasivat ajatellakaan millainen enkeli pinnan alta löytyy.

“People are frightened by what they don’t understand.”

Johnin asenne elämää kohtaan oli hellyttävä ja positiivinen ja juuri tämän takia taisi tulla minullakin tippa linssiin.. Vaikka ihmiset kohtelivat häntä kuinka huonosti tahansa, hän jaksoi aina uskoa, että on hyviäkin ihmisiä olemassa. Hänelle riitti se, että häntä hoitava lääkäri sekä lääkärin vaimo ja kaverit pitivät häntä ystävänä. Vaikka koko muu maailma oli julma, John tunsi itsensä tärkeäksi näiden ihmisten ansiosta. Haluaisin itsekin ajatella niin, että elämässäni kaikki on hyvin kun ympärilläni on ihmisiä, jotka rakastavat minua. Johnin tavoin haluaisin myös olla tyytyväinen pienimpäänkin asiaan elämässäni. Hän oli iloinen esimerkiksi silloin, kun sai paperista tehdyn kirkon valmiiksi. Itse en osaa iloita edes siitä, että saan jonkun koulutehtävän valmiiksi, sillä keskityn jo murehtimaan seuraavaa.

Elokuvan innoittamana haluan oppia iloitsemaan pienistäkin asioista. En halua valittaa, kun joku asia menee pieleen, vaan yritän uudestaan. Haluan oppia nauttimaan Suomen talvesta ja sen kauneudesta, sen sijaan että valittaisin kuinka kylmä on. Haluan oppia arvostamaan terveyttäni enemmän ja jättää valittamisen pois jos käteeni tuleekin yhtäkkiä jotain pientä ihottumaa. Haluan kiinnittää huomioni niihin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeitä ja välittävät minusta, enkä niihin jotka saavat minut tuntemaan itseni kurjaksi ja huonoksi ihmiseksi.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :)

Ps. Kirjoitustaitoni on vielä erittäin ruosteessa. En ole pitkään aikaan kirjoitellut kunnolla, joten pahoitteluni!

Tästä se lähtee

Oon jo jonkin aikaa halunnut aloittaa blogin kirjoittamisen, ja itse asiassa oonkin joskus aiemmin kirjoittanut blogia, mutta huonolla menestyksellä. Tällä kertaa innostuin bloggaamisesta kavereideni ansiosta. He ovat jo jonkin aikaa kannustaneet minua aloittamaan ja jossain vaiheessa itellenikin tuli sellainen fiilis, että voisihan sitä taas yrittää. Monet kerrat kirjauduin bloggeriin ajatuksena aloittaa blogi, mutta lähes yhtä monet kerrat kirjauduin sieltä pois, kun siitä ei tullut yhtään mitään. Oon ilmeisesti niin mielikuvitukseton ihminen, ettei minulta onnistu edes blogin osoitteen ja nimen keksiminen. Nyt kuitenkin vihdoinkin sain ne keksittyä! Tosin eipä ne kauhean mielikuvituksellisia vieläkään oo.

Jotta teillä olisi jonkin näköinen käsitys kuka tätä blogia kirjoittelee, voisin kertoa jotakin itsestäni. Oon 19-vuotias nuori tyttönen. Käyn Lapin ammattikorkeakoulua ja opiskelen sosionomiksi ensimmäistä vuotta. En voi sanoa olevani varma siitä, että opiskelen unelma-ammattiini tällä hetkellä, mutta kyllä tuokin kelpaa. Tällä hetkellä ehkä eniten haluaisin opiskelemaan suomen kieltä. Täytynee kuitenkin huomauttaa, että vaikka haluaisinkin opiskella suomen kieltä, en todellakaan aio kirjoittaa tänne kirjakielellä. Kirjoitan tänne lähinnä sellaisella kielellä millä minua huvittaa – ymmärrettävällä, mutta kielioppisäännöistä piittaamattomalla kielellä.

Rakastan musiikkia. Olen harrastanut pianonsoittoa noin kymmenen vuotta, mutta opiskelujen takia en käy enää pianotunneilla.  Kuitenkin aina kotona ollessa soittelen pianoa paljon, niinkin paljon, että oon meinannut myöhästyä junasta sen takia. Lisäksi oon itekseni opetellut kitaransoittoa, mutta en sanoisi, että osaisin soittaa sitä mitenkään hyvin.. Rakastan myös musiikin kuuntelua! Musiikkimakuni on todella monipuolinen. Lempibändiksi osaan silti nimetä One directionin, jota kävin viime keväänä katsomassa Lontoossa. Ei hätää kuitenkaan! En aio olla tunkemassa One directionia tänne blogin puolelle kovinkaan paljoa.

Perheessäni on äiti, iskä, kaksi pikkusiskoa (11 v. ja 16. v.) sekä maailman hurmaavin Axu-koira. Perhe on minulle erittäin tärkeä ja sen takia käynkin joka viikonloppu kotona. En jaksa olla opiskelupaikkakunnallani Kemissä yhtään ylimääräistä, onhan se sen verran ankea kaupunki.

Oon se, joka Trivial Pursuitissa harvemmin saa vihreää (tiede ja luonto) laattaa. 

Oon se, joka nauraa huonoimmillekin vitseille aivan liian kauan. 

Oon se, joka kiertää kaikki vaatekaupat läpi löytämättä yhtään mitään. 

Oon se, joka yksin asuessaan on aivan varma ovelta kuuluvan kolinan olevan murhaaja, eikä esimerkiksi postinjakaja. 

Oon se, jolla on aina krooninen matkakuume.

Varoitan etukäteen, että en oo kategorisoinu blogiani mihinkään luokkaan. Kirjoittelen tänne mitä huvittaa; kuulumisia, pohtivia tekstejä, kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin sekä kuvilla varustettuja pintaliitopostauksia.